Ellet kirjoita lähtökohtaisesti vain itsellesi, joskus tulee se suuri hetki, kun Sinä jaat tekstisi jollekin toiselle. Jos olet mukana jossain koulutuksessa tai kurssilla, jaat todennäköisesti tekstisi kanssakulkijalle. Jollekin, joka haaveilee kirjoittajuudesta kuten Sinä ja minä. Tässä artikkelissa kerron omia ajatuksia siitä, miltä tuntui jakaa ensimmäisiä kirjoituksiani ja erityisesti, miltä tuntui jakaa ensimmäisen kerran työstämääni käsikirjoitusta. Palautteesta kirjoitan lisää myöhemmin.
 |
| Tekstiä ei kannata piilotella |
Olemme kaikki erilaisia. Joillekin meistä minkään keskeneräisen jakaminen on ylivoimaisen vaikeaa. Jotkut meistä luottavat omiin taitoihinsa. Toiset meistä tuntevat epävarmuutta sekä itsestään että omasta tuotoksestaan.
Minä kuulun omassa palkkatyössäni niihin, jotka luottavat omaan osaamiseensa. Mutta kirjoittajan polullani ehti monta kilometriä ja tuhansia tekstirivejä kulua ennen kuin uskalsin ajatella kirjoittavani siedettävästi.
Aina kun kuuntelin tai luin toisten tekstejä, jaksoin ihmetellä sitä, miten hyvin kaikki muut tuntuivat kirjoittavan. Omat tekstini tuntuivat mitättömiltä.
Lyhyet tuntiharjoitukset - pikapalaute
Ensimmäisellä kurssillani eli työväenopiston Luovan kirjoittamisen peruskurssilla tehtiin hyvin lyhyitä tuntiharjoituksia, jotka luettiin ääneen. Ryhmä oli pieni ja täynnä innokkaita kirjoittajia.
Tehtävän annot olivat napakoita. Kirjoita kadonneesta esineestä tai asiasta. Kirjoita lyhyt monologi. Aikaa kirjoittamiselle oli yleensä 15 - 20 minuuttia.
Ryhmäläisten aikaansaannosten pituus vaihteli. Jotkut pääsivät heti vauhtiin ja jos kirjoittivat koneella, saivat aikaan pitkiäkin tekstejä.
Toiset miettivät mistä aloittaa ja jos kirjoittivat käsin ruutuvihkoonsa, saivat aikaa lyhyempiä tekstejä.
Näitä sitten vuorollaan luettiin ääneen ja annettiin palautetta. Hauskimpia kokemuksia olivat ne kerrat, kun joku kirjoitti käsin ja ääneen lukiessaan sanoi muutamaan otteeseen "hetki, nyt en saa selvää".
 |
| Saatko selvää omasta käsialastasi? |
Muistan, miten jännitin ensimmäisestä kertaa. Kirjoitin kadonneesta kulkukortista. Teksti oli suhteellisen lyhyt, koska kirjoitin käsin eikä tarina syntynyt tuosta vaan.
Ääneni taisi hieman väristä sitä lukiessani. Kun opettaja sitten kysyi, kuka haluaa ensimmäisenä sanoa jotain ja luokassa vallitsi veitsellä leikattava hiljaisuus, halusin perua koko jutun.
Oliko tarinani niin huono, ettei kukaan keksi siitä mitään sanottavaa? Hetken hiljaisuuden jälkeen opettaja aloitti ja muutama muukin uskalsi sanoa jotain.
Olimme aivan kurssin alussa ja vielä opettelimme palautteen antamista. Kurssin aikana kehityimme ja aloimme löytää toistemme teksteistä hyviä puolia ja kehitysideoita, joita itse arvostin välillä jopa tyhjänpäiväistä kehumista enemmän.
En koskaan tullut kysyneeksi muilta, miltä heistä tuntui jakaa näitä lyhyitä tuntiharjoituksia. Tekstejä, joita kirjoitettiin lyhyessä ajassa eikä aikaa hiomiselle ollut.
Palaute pidemmälle työstetylle tekstille
Tuolla samaisella peruskurssilla tehtiin aina tuntien välissä pidempiä harjoituksia, joita jaettiin yhteisellä kurssialustalla. Tekstejä ei tarvinnut lukea etukäteen ja monesti kurssilaiset palauttivat niitä viime hetkellä ennen kurssi-illan alkua.
Tunnilla opettaja heijasti ne seinälle ja jokainen luki oman tekstinsä ääneen. Kukaan ei voinut vedota huonoon käsialaan.
Oli jotenkin helpompi miettiä omaa palautettaan, kun näki kirjotetun tekstin. Mutta kun oma vuoro tuli, oli usein tunne, että voi kun se teksti ei näkyisi tuolla seinällä. Voi kun vain kuuntelisivat.
Kirjoitetun tekstin jakaminen tuntui, jos mahdollista, raadollisemmalta kuin pelkkä ääneen lukeminen.
Nämä tekstit olivat yleensä hiotumpia, pilkut olivat paikallaan eikä pahoja kirjoitusvirheitä ollut. Vaikka kaikille oli annettu samanlainen tehtävä, olivat lopputuotokset erilaisia. Ei niitä voinut vertailla.
Silti aina vertasi omaa tekstiään toisten teksteihin, jotka tuntuivat paljon kypsemmiltä kuin omat.
 |
| Kotona kirjoittaessa voi nauttia kupin kahvia tai teetä. |
Lukupiirissä jakaminen ja palautteen vastaanottaminen
Kasva kirjoittajaksi -koulutusohjelmaan kuului lukupiirejä.
Niissä meidät jaettiin kolmen tai neljän hengen ryhmiin. Aikaa oli suurin piirtein tunnin verran. Jokainen sai itse valita, minkälaista tekstiä halusi jakaa.
Ensimmäistä kertaa minä luin toisille tekstiä, jota olin kirjoittanut käsikirjoitustani varten.
Ääni väristen, kyyneliä pidätellen luin ja odotin toisten kommentteja.
Ylitin yhden rajapyykin. Kerroin toisille, minkälaista käsikirjoitusta olen työstämässä. Kerroin, että yksi kirjan teemoista on häpeä.
Yksi luku käsikirjoituksesta ei ole paljon. Se ei kerro kovin paljon kokonaisuudesta saati paljasta kirjan tarinasta kuin pienen osan.
Kun lukupiiriläisten palaute oli sekä lempeää että rohkaisevaa, tunsin helpotusta. Ehkä tästä vielä tarina syntyy. Kyyneleitä pyyhkien kiitin palautteesta.
Olin ylpeä itsestä. Olin alkanut rikkoa häpeän luomaa pelkoa ja tullut näkyväksi tekstini kanssa.
Seuraavilla kerroilla oloni oli jo paljon varmempi ja olin vastaanottavaisempi lukupiiriläisten palautteelle. En enää jännittänyt vaan ääneen lukeminen tuntui helpottavalta.
Tekstini sai huomiota edes lyhyen hetken ajan. Se oli ansainnut sen kaikkien editointien jälkeen.
 |
| Käsikirjoitus ei ole vielä kirja |
Tekstin lähettäminen arvioitavaksi
Seuraava iso askel oli lähettää tekstiä jonkun täysin ulkopuolisen arvioitavaksi.
Ensimmäiset lähettämäni tekstit olivat lyhyitä pätkiä. Luku tai kaksi. Niin lyhyitä, että itse tarinaan ei arvioissa voitu puuttua, mutta sain palautetta kirjoitustyylistäni ja vinkkejä tekstin rakenteen parantamiseksi.
Jännitys oli valtava, kun lähetin ensimmäinen 40 sivun poiminnan käsikirjoituksestani arvioitavaksi. Sähköpostin liitetiedoston lisääminen ja Lähetä -painikkeen painaminen tuntui valtavan pelottavalta. Mutta tiesin, että sekin askel olisi otettava ennemmin tai myöhemmin.
Vakuutin itselleni, että hetki olisi juuri nyt oikea. Käsikirjoitus ei ollut vielä mielestäni täysin valmis. Nyt voisin vielä saada siihen oikean kirjoittajan palautteen.
Päivät ja viikot palautetta odottaessa olivat pitkiä. Ja kun palaute vihdoin tuli, kävin sisäistä keskustelua itseni kanssa, haluanko lukea sen heti vain antaa hautua hetken.
Lopulta päätin olla rohkea ja lukea sen heti. Sitä vartenhan olin tekstini lähettänyt. Nyt olisi totuuden hetki. Onko siitä tekstistä mihinkään?
Tätä kirjoittaessa toukokuun alkupäivinä 2022 ei käsikirjoitukseni ole vieläkään valmis. Olen saanut hyvää palautetta ja alan uskoa siihen, että minusta on kirjoittajaksi.
Minulta on kysytty, mitä aion tehdä käsikirjoituksellani, kun saan sen ensimmäisen version valmiiksi. Rehellisesti sanottuna - en tiedä. Miksi olisin nähnyt kaiken vaivan, jos en edes yrittäisi tarjota sitä kustannettavaksi.
Mikäli käsikirjoitus ei kelpaa kustantajille, todennäköisesti teetän siitä muutaman kappaleen omakustanteena, jotta voin joskus sanoa "tässä on minun kirjoittama kirja". Sitten joskus tulevaisuudessa, ei vielä.
 |
| Hyvä palaute on sellaista, joka auttaa sinua eteenpäin. Se ei saa olla referaatti tekstistäsi. |
Miksi palaute on tärkeää?
Harva (oikea) kirjailijakaan luottaa omaan tekstiinsä niin paljon, etteikö hän pyytäisi jota kuta muuta lukemaan sitä. Lähteitä tälle väittämälle on runsaasti.
Itse olen huomannut, kun alan pitää jotain tekstiä loppuun asti hiottuna, joku toinen löytää uuden näkökulman, jota en ole ajatellut. Tai paljastuu, että tarinan käänne ei aukea kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti